Kuvissa näkyvien navy-sinisten mokkasaappaiden tarina alkoi viime kesänä Roomasta. Olimme viime kesänä Delin ja Delin vanhempien kanssa viikon Italiassa ja tietenkin Roomassa ollessa meihin kaikkiin puri aika major ostosvimma. Muistaakseni päädyin ostamaan kyseiseltä reissulta neljät kengät, joista yhdet olivat nämä siniset nahkasaappaat ja yhdet mustavalkoiset Chanel-tyyppiset espadrillot. Rakastuin näihin saappaisiin jo ihan täysille Italiassa ja kotiin palattua pidin näitä jalassa joka ikinen päivä noin viikon ajan, kunnes yhtäkkiä ne vain mystisesti katosivat ja niin katosivat myös ne espadrillot. Käytiin läpi koko meidän kämppä ja vintin sekä kellarin varastot, mutta kenkiä ei löytynyt mistään. Deli oli juuri edeltävänä päivänä heittänyt isot määrät tavaraa roskiin ja täten totesi minulle pahoitellen, että kummatkin kenkäparit ovat varmaan menneet siinä samalla vahingossa roskiin. Tietenkin olin ihan devastated ja sanoinkin muille perheenjäsenillemme heidän mennessään Italiaan etsimään käsiinsä samat saappaat. Ylläri ylläri eihän niitä löytynyt! 

Pääsin pikkuhiljaa järkytyksestä yli, mutta vielä tähän päivään mennessä muistelin rakkaita saappaitani usein ja olenpahan kertonut näistä täydellisistä saappaista monelle tutulleni. Fast forward melkein puolitoista vuotta eteenpäin tämän viikon tiistai päivään, eli päivään jolloin luovutimme Katajanokan kämppämme avaimet vuokranantajalle. Deli kävi tekemässä viimeisen tsekkauksen kellarivarastoon ja nousee sieltä yhden pahvilaatikon kanssa iloisesti huutaen, että "HONEY, I found your shoes". Voitteko kuvitella sen riemun!!?? Näiden saappaiden ja espadrillojen löytyminen oli kyllä viikon kohokohta, varsinkin kun koko muuttourakka on ollut niin raskas. Nyt ne ovat taas olleet liimattuna jalkoihini ja en kyllä hevillä anna paremman puolisoni näihin enää koskea! Vaikka olinkin ehkä vähän vihainen siitä, että olisin voinut käyttää näitä bootseja koko vuoden, samalla olin innoissaan siitä, että nyt mulla on bränikät bootsit<3. Summa summarum, kyllä routa porsaan kotiin ajaa (translation: tavaroilla on tapana löytyä).

Tuli tuossa Delin suoraa lainausta kirjoittaessa mieleen, että millä nimillä tai hellittelynimillä te kutsutte puolisoitanne? Meillä aika harvoin käytetään etunimiä, ja Deli kutsuu minua 98% ajasta joko hun, honey tai sweety. Mä kutsun Deliä myös hun tai honey nimityksellä tai sitten sweet faceksi. Jos puolisoni olisi suomalainen niin ei välttämättä tulisi käytettyä tällaisia nimityksiä kovinkaan usein. Joku raxu tai poxu tai ihkupöö ei vaan nappaa. Joskus meillä on jouduttu käydä tiukkaa keskustelua siitä, että pitäisiköhän meidän pyrkiä muistamaan etunimet opiskelu- ja työympyröissä, hehe! 

Love, Elina

​Huhheijjaa, viimeisin viikko on ollut ehkä elämäni raskain. Tuntuu, että ollaan joka päivä sykitty kymmeneen suuntaan ja tästä muuttosambasta ei koskaan tule loppua. Kolme kokonaista päivää jäljellä ennen muuttoa ja jokaiselle päivälle on jotain ohjelmassa. Huomenna, torstaina, vedetään aamusta sairaalaan Jorviin, jossa Deliltä poistetaan pari hyvänlaatuista kasvainta. Perjantaina käydään Viikissä Maggien kanssa valvontaeläinlääkärillä, joka antaa viimeisen approvalinsa Maggielle maasta vientiä varten. Lauantaina Maggie käytetään vielä trimmissä ja käydään varmaankin koko perheen kanssa syömässä illalla. Miksi en ole siis ehtinyt blogin ääreen? Ollaan tyhjennetty Katajanokan asuntomme, pakattu viimeisetkin kamat, ja kuurattu kämppä lattiasta kattoon. Luovutimme avaimet vuokranantajalle eilen. Viime viikonloppuna muuttivat meidän lisäksi myös minun vanhempani, joten huonekaluja kantaessa on tullut vietettyä useampi päivä. Pakulla suhaaminen on kyllä ihan peestä. Miksei kukaan voi vuokrata oikeasti uusia ja moderneja pakuja? Tai sitten joku jo vuokraa niitä, mutta meille aina annetaan se ränkkälä. Ollaan oltu koko poppoo tämän kahden muuton viikonlopun jäljiltä ihan selkä vääränä ja jokainen meistä on nyt käynyt samalla kiropraktikolla. Minä ja Deli käytiin tänään ensimmäistä kertaa elämässämme ruksauttelemassa selät paikoilleen. Pakko sanoa, että kyllä se minun mielestä sattuu ja kamalinta on se rusahtava ääni joka kuuluu niin niskasta kuin selkärangasta. Edelleen saan kylmiä väreitä kun sitä mietin. Saatiin myös Delin kanssa aikamoinen naurukohtaus siellä ollessa ja välillä ei voinut sanoa, että sattuuko meihin vai ollaanko vaan hilpeällä päällä kun huutaa nauroimme menemään :D.

Muuton ja raivauksen aikoihin on myös hyvä mahdollisuus luopua vanhasta ja tehdä hyvää. Veimme useita säkkejä täynnä vähän käytettyjä vaatteita keräykseen, luovuimme huonekaluista ja kodintavaroista ilmaiseksi Facebook ryhmien kautta ja tyhjensimme kuivaruokaosastomme sitä tarvitsevalle perheelle. Saatiin itsekin kokea avunantoa muuton aikana esimerkiksi kun raahasimme Delin kanssa täristen meidän vanhaa sohvaa kadulla ja kolmen ulkomaalaisen miehen poppoo tuli auttamaan meitä ja sohva oli sekunneissa paku ränkkälän kyydissä. Välillä mulla ei kyllä riitä ymmärrys kaikkeen mitä Facebookin kierrätysryhmissä oikeen tapahtuu. Esimerkki #1: Jos tarjoan kodin tavaraa ilmaiseksi ja ilmoitan selkeästi, että ainoastaan nouto Katajanokalta niin miksi aina joku laittaa viestin, että kulkeutuuko mukana jonnekin kankkulan kaivoon ja voidaanko tuoda Vantaan syvimpään kolkkaan. Esimerkki #2: YV AV UV... Ihmiset varailevat ja "jonoilevat" urakalla ilmaista tavaraa ja sitten 10 minuuttia ennen sovittua noutoa peruvat ja sama käy seuraavan jonossa olevan kanssa. Mulla meinasi oikeasti välillä mennä hermot tähän toimintaan sillä jos tavara on jo muutenkin ilmaista niin en halua viettää tunteja selvitellen, että kukas olikaan seuraavana jonossa ja keskustellen siitä, että miten tavaran varaajalla on mies töissä, katsastamassa, renkaita vaihtamassa, syömässä, oluella ja täten minun pitäisi viedä ILMAINEN tavara hänelle. 

Ollaan vietetty viimeiset kaksi yötä vanhempieni uudessa kodissa ja täällä on meitä aikamoinen kööri ottaen huomioon makuupaikkojen määrän :D. On siskon poikaystävää, kahta koiraa ja viikonloppuna vielä vanhempi siskoni. Kerroinko jo, että meidän doggolla on vielä tähän saumaan juoksut? Juoksuinen pikkukoira ja minun vanhempien valkoinen sohva ei ole kovin hyvä yhtälö, joten Maggie on viipottanut täällä vaaleanpunaraitaisissa pikkareissa tai vauvan bodyssa, johon on leikattu hännälle reikä. Pic to come!

On varmaan ihan general knowledgeä, että muuton aikana ei pahemmin kokkailla, varsinkin jos muutto on tällainen monen viikon pituinen prosessi. Mulla siis tulee jo Subwayn tonnikala-sandwichit korvista, vaikka luulin etten ikinä voisi kyllästyä niihin. Ruoan suhteen tällä hetkellä suurin toive on vaan saada kotona tehtyä ruokaa <3 Seuraavan viikon ajan postaustahti voi olla siis hitaampi olosuhteiden pakosta, mutta voihan olla, että lennolla innostun kirjoittelemaan useamman postauksen valmiiksi.

Love, Elina

Olin alunperin kirjoittamassa postauksen otsikoksi juhlapyhät ja perinteet kaksikulttuurisessa perheessä, kunnes hoksasin, että meidän pienessä perheessä sekoittuu niin monta eri kulttuuria, joten kaksikulttuurisuus ei ole paikkansapitävä. Obviously tiedätte, että itse olen supisuomalainen, mutta moni ei varmaankaan tiedä kuinka monen kulttuurin soppa Deli on. Minun mieheni on syntynyt Kiinassa Kazakhstanin rajalla Mongolialaisessa prefektuurissa vanhemmille jotka ovat etnisyydeltään mongolialaisia, mutta kansalaisuudelta Kiinalaisia. Deli on lapsuudessa viettänyt paljon aikaa Kazakhstanilaisten lasten kanssa ja Delin isä myös puhuu jonkun verran kyseistä kieltä. Kouluaikoina Delin perhe muutti Japaniin ja Deli onkin asunut Japanissa vajaa 10 vuotta puhuen siis täydellisesti myös japanin kieltä. Kotona Delin vanhemmat puhuvat hänelle joko mandariinikiinaa tai mongolian kieltä. Opiskelemaan Deli muutti Havaijille, jossa myös siis tapasimme. Perheessämme on siis sekamelska kulttuureita, eikä välillä itsekään pysytä perässä siitä, että mikä on minkäkin maan ja kulttuurin tapa. Eniten päänvaivaa aiheuttaa esimerkiksi erilaiset kirjoittamattomat säännöt Kiinassa ja Japanissa esimerkiksi ruokaillessa tai lahjoja ostaessa. Kelloa ei voi antaa lahjaksi, koska se muistuttaa kuolemasta. Tavaroita ei koskaan osteta neljää kappaletta, vaan kolme taikka viisi, koska jälleen kerran numero 4 muistuttaa kuolemasta. Tällaisia sääntöjä on lukemattomia.

Jos miettii juhlapyhiä ja erilaisia perinteitä monikulttuurisuuden vinkkelistä niin on selvää, että kummankin osapuolen on joustettava ja uusia perinteitä on luotava. Uskonnon puolesta itse olen kristitty ja Deli tiibetin buddhalainen, jonka arvoihin ja uskomuksiin liittyy myös vahvasti mongolialainen symbolismi. Miten me sitten päätämme, että mitä tilaisuuksia juhlistamme ja miten? Ollaan yhdessä mietitty kummallekin tärkeimmät juhlapyhät ja perinteet ja lisätty niihin omia juttuja, jotta niistä saadaan molemmille mukavia. Joulua vietämme minun perheen kanssa aika perinteisesti, jos ei ulkomailla vietettyjä jouluja lasketa mukaan. Ruokaa, juomaa, lahjoja, pelejä, yhdessäoloa, lukemista, kuusen koristelua, ja Michael Bublén kuuntelua. Meidän perheellä ei ole tapana käydä jouluna kirkossa, mutta esimerkiksi toissa joulun tienoilla kävimme Delin ja kavereiden kanssa kirkossa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja. Vaikka joulu on alunperin uskonnollinen juhla, sen ei tarvitse olla sitä Delille. Delille joulun merkitys voi olla yhteinen aika, rauhoittuminen ja perhe. Vaikka joihinkin juhliin ja tapahtumiin alunperin liittyy uskonto niin monen kulttuurin yhteensaattaminen vaatii kompromisseja myös omasta kannasta. Minä käyn Delin kanssa buddhalaisessa temppelissä ja Deli minun kanssa kirkossa silloin kun se kuuluu tilanteeseen. Jos vietämme joulua "minun tyylillä" niin vietämme kiinalaista uuttavuotta Delin ja hänen perheensä tapaan. Kiinalaiseen uuteenvuoteen kuuluu niin dumplingsit, sukulointi kuin myös punaiset rahakirjekuoret.

Pääsiäistä emme vietä sen kummemmin kuin ostamalla pääsiäismunia kaupasta, joten voisin sanoa, että joulu on oikeastaan ainut uskonnollinen juhla jota vietämme minun mukaan. Delin perinteiden mukaan noteeramme kiinalaisen uudenvuoden jälkeisen golden weekin, sekä spring festivaalin. Varmasti monen juhlapyhän ja perinteen merkitys kasvaa tai muuttuu perheen kasvaessa tulevaisuudessa, joten olemmekin hyvissä ajoin jo miettineet miten haluamme ne tulevaisuudessa viettää ja mistä haluamme pitää kiinni. Haluamme myös tuoda näihin juhliin meidän perheen omia uusia perinteitä. Välillä voi olla hankalaa edes selittää toiselle miksi jokin juhla tai tapa on niin tärkeä jos toinen ei ole siihen kasvanut. Delille joulun merkitys ei meidän seurustelun alkuaikoina ollut kovinkaan suuri, mutta pari joulua meidän perheen kanssa viettäneenä Deli "jouluhihhuloi" ihan samalla tavalla kuin minäkin. Minä en myöskään aluksi ymmärtänyt miksi Delin täytyy saada syntymäpäivänään tietynlaisia nuudeleita pitkäikäisyyden takaamiseksi, mutta niitä monena vuonna metsästäneenä olen tullut siihen päätökseen, että jos ne ovat Delille tärkeitä niin sitten ne ovat tärkeitä myös minulle.

P.S. Arvatkaa ketkä olivat tänään Stockmannin jouluosastolla vain 15 minuuttia sen avaamisesta? XD

Love, Elina

Viime aikoina mieltä on askarruttanut ajatus ansaitsemisesta ja eritoten siitä, että pitääkö kaikki ansaita? En tarkoita tällä sitä, etteikö minun mielestä ihmisten tulisi käydä töissä tai tehdä jotain muuta ansaitakseen elantonsa vaan paljon arkisempia asioita kuten viikonloppua, lomaa, ruokaa, juomaa tai ostoksia. Usein kuulee sanottavan esimerkiksi, että "mä oon ollut tällä viikolla joka päivä 10h töissä, mä oon niin viikonloppuni ansainnut" tai "mä kävin aamulla spinningissä niin nyt voin hyvällä omatunnolla syödä illalliseksi pastaa". Vaikka olenkin sitä mieltä, että 50h työviikkoa vetävät todellakin saavat relata viikonloppuna niin kyllä saavat monet muutkin. Kiire ei ole sama asia kuin tehokkuus. Nykyään tuntuu myös siltä, ettei mitään nautinnollista saa tehdä jos sitä ennen ei ole tehnyt jotain joka kumoaa sen. Lopputilanne on siis plus miinus nolla.

Mikä on elämän tarkoitus? Tähän kysymykseen ei ole universaalia vastausta, mutta oma kantani asiaan on, että elämästä on tarkoitus nauttia, olla hyvä toisille sekä ympäristölle, tehdä itsensä ja ympärillä olevat ihmiset onnellisiksi ja kehittää itseänsä asioissa jotka kokee tärkeiksi. Jos miettii ansaitsemista tämän kannan vinkkelistä, niin minun mielestä jokainen saa syödä pastaa, katsoa televisiota, nukkua pidempään aamulla, ottaa päiväunet, tai rentoutua viikonloppuna vaikka ei olisikaan kärsinyt ensin viikkoa sen eteen. Toki elämä on hyvä pitää balanssissa ja levy suklaata päivittäin syötynä ei varmaankaan tee kenellekään hyvää. Ehkäpä Ruotsista tuttu lagom-periaate olisi hyvä ohjenuora elämästä nauttimiseen, mutta silti kohtuudessa pysymiseen. 

Hetkittäistä elämästä nauttimista perustellaan niin itselle kuin ympärillä oleville ihmisille aikaisemmilla järkevillä teoilla ja pahimmillaan tällainen "kärsimys on hyvästä" ajattelu voi johtaa burnouttiin ja erilaisiin syömishäiriöihin. En muutenkaan ymmärrä sitä miksi on niin trendikästä olla kiireinen, väsynyt tai mahdollisimman riutunut kaikista velvoitteista. Niinkuin sanoin aikaisemmin kiireisyys ei ole sama asia kuin tehokkuus ja sellaisen kuvan ylläpito ei ole sama asia kuin onnellisuus tai menestyminen. Meillä on usein niin kovin tärkeää näyttää ulkomaailmalle, että olemme yli-ihmisiä, jotka nukkuvat 5 tuntia yössä, syövät ainoastaan terveellistä ruokaa ja viettävät kaiken aikansa niska limassa töitä tehden vaan jotta saisimme "hyvällä omatunnolla" viettää ne ruhtinaalliset kaksi viikkoa kesälomaa Suomen sateisessa ilmastossa. Kiireisyydestä tai sellaisen mielikuvan ylläpidosta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa, sillä minua ainakin ärsyttää se, ettei kellään näytä olevan aikaa ystäville, omalle perheelle tai omille harrastuksille ja siitä ollaan vielä ylpeitä. Toki elämässä on jaksoja joihin on pakkautunut paljon päällekkäin, mutta yleisesti ottaen minun mielestä ollaan menossa huonoon suuntaan jos elämästä nauttimista ei pidetä enää tärkeänä.

Minä nautin viikonlopuista, leipomisesta, päiväunista, Gilmoren Tyttöjen katsomisesta, ystävien kanssa ajanvietosta ja lasillisesta hyvää rieslingiä perjantai iltana, mutta tykkään myös tehdä terveellisestä ruokaa, käydä uimassa ja trampoliini puistossa, kirjoittamisesta, työn teosta, itsensä kehittämisestä ja lukemisesta. En kuitenkaan halua elää elämää niin, että ensin pitää tehdä jotain yleisesti hyväksyttyä ja rankkaa, ennen kuin voi nauttia vaikkapa siitä Netflix-maratonista. Haastankin siis itseni ja lukijat miettimään kaksi kertaa ennen kuin toteamme seuraavan kerran tekevämme jotain "hyvällä omatunnolla" tai "koska mä olen tämän ansainnut". 

Love, Elina