Luksuslaukku olalla, toisella puolella maailmaa, naimisissa ihanan (ulkomaalaisen) miehen kanssa, kultaakin kalliimpi ystäväpiiri, kauppatieteiden tutkinto taskussa, uudessa asunnossa keskellä maailman isointa kaupunkia, töissä yrityksessä, joka on antanut minulle avoimet kädet tehdä mitä haluan. Olen juuri siellä missä nuorena sanoin tulevaisuudessa olevani. Aika pelottavaa kun ryhtyy ajattelemaan sitä voimaa mikä mielikuvaharjoituksilla on. Olen aina tiennyt miltä haluan elämäni näyttävän, ja nyt kun se on minun päivittäistä todellisuutta on mielenkiintoista miettiä miten tänne päästiin. Koska työskentelemme kuukausia tai vuosia unelmiemme ja tavoitteidemme eteen, niiden käydessä toteen sitä ei välttämättä siinä hetkessä edes noteeraa. Päivät kuluu ja vuodet vierii, ja elämä tuntuu olevan sitä samaa päivästä toiseen. Vasta kun ryhtyy miettimään millaista elämä oli vaikka viisi vuotta takaperin niin huomaa eron ja konkreettisesti ne tavoitteet, jotka on saavutettu.

Kun kävin vielä lukiota Oulussa, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan miten tulen pääsemään niihin tavoitteisiin jotka olin elämälleni asettanut. Olin masentunut, kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta, olin parisuhteessa, joka aiheutti minulle vuosien ajan tuskaa ja kipua, motivaatio opiskeluja kohtaan puuttui täysin, ja otin yhteen useiden ystävien kanssa. Se hetki mistä elämäni (ja unelmieni) palaset alkoivat loksahdella kohdilleen oli kun muutin toiselle puolelle maapalloa opiskelemaan ja yhteen asumaan nuoren miehen kanssa, jonka olin tavannut vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Aika riski veto, tiedostan sen itsekin. Vaikka olin puhunut Havaijille muutosta jo useamman vuoden, viimeinen niitti päätöksessäni oli intuitio. Niin lähtöä kohtaan, kuin myös Deliä. Vatsassa oli kutina, että tästä se lähtee. Muistan kun hypin Oulun kotimme keittiössä tasajalkaa ja yritän todistaa iskälle, että olen tosissani.​
​

Jos mietin unelmiani ja tavoitteitani Maslow'n tarvehierarkian mukaan, niin olen tällä hetkellä pyramidin huipulla. Kyseisen teorian mukaan minun pitäisi olla täysin onnellinen, koska olen saavuttanut kaikki tasot. Moni ei kuitenkaan tiedä, että vähän ennen kuolemaansa Abraham Maslow halusi korjata teoriaansa, mutta koska malli oli jo yleisesti käytössä ei tätä enää noteerattu. Mitä Maslow olisi sitten halunnut sanoa? Kukaan ei koskaan oikeasti tyydytä kaikkia tarpeitaan. Kun saavuttaa yhden tavoitteen, on mielessä jo seuraava. Pätee ainakin omalla kohdalla ja uskon, että melkein kaikkien muidenkin. Usein lähestyessämme tavoitetta, ryhdymme jo miettimään, että mitäs sitten. Kauan haaveilemamme matka menee ohi sekunneissa, lumo laukusta, jonka eteen säästimme kuukausia haihtuu ohi nopeasti, ja valmistuminen, jonka eteen raadettiin vuosia tuntuu lattealta. Miksi? Koska mietimme jo minkä eteen paiskia töitä seuraavaksi. Aika karua, mutta totta. Monet tavoitteet ja unelmat täyttyvät, mutta emme edes pysähdy huomataksemme sen. Seuraavaa matoa koukkuun ja uusia tavoitteita kohti.
​

Tänään tulee tasan kuukausi siitä, kun muutimme Tokioon, mutta en ole vieläkään täysin sisäistänyt sitä. Unohdan, että asun Tokiossa vaikka ympäristö onkin kovin erilainen. Jälleen yksi unelma on toteutettu ja nyt jo pohdin sitä, että mikä olisi se seuraava juttu, josta ajatuskin saisi vatsan kihelmöimään. Aiotaan asua täällä nyt ainakin pari vuotta, mutta vaikka aikaa on täällä jäljellä vielä kymmeniä kuukausia mietin jo etukäteen, että missä haluan tämän jälkeen asua. Haluatteko kuulla seuraavan unelmani? Haluan Tokion jälkeen asua Katajanokalla. Jep, just siellä mistä juuri lähdettiin, mutta tällä kertaa niin, että jatketaan ja kasvatetaan töitä mitä tehdään täällä, mieluiten omistusasunnossa, kahden koiran kanssa, maailmaa silti ristiin rastiin kiertäen ja monta kokemusta rikkaampana. Vaikka olemmekin useasti puhuneet, että haluaisimme asua vielä ainakin Tanskassa, Italiassa ja Jenkeissä niin tällä hetkellä ajatus jälleen uudelleen aloittamisesta kauhistuttaa. Olen jo aloittanut "alusta" uudessa paikassa niin monta kertaa, että seuraavaksi kaipaan jotain pysyvämpää. Mutta ennen sitä, haluan keskittyä siihen unelmaan, joka minut alunperin Tokioon toi. En halua, että sisäistän tämän vasta vuosien päästä lentokoneessa Helsinkiin.

Love, Elina

Busy busy viikko takana. Nyt voi oikeasti sanoa, että TGIF! Niin kuin moni varmaan huomasi sosiaalisesta mediasta niin valmistuttiin tällä viikolla kandeiksi. Eli vaikka otsikko ehkä muuhun viittaa, niin en ole uusi unelmien poikamiestyttö. Keskiviikkona juhlittiin University of Northamptonin ja Helbusin yhteistyöstä ensimmäisenä valmistunutta vuosikurssia Korjaamolla. Tätä päivää oli todellakin odotettu ja vaikka meille opiskelijoille se oli tietenkin kaikista isoin juttu niin sitä se oli myös Helbusille joka tämän avulla ponnahti ihan uuteen kategoriaan. Minun ja Delin opinnot alkoivat jo neljä vuotta sitten Havaijilla ja vaikka saatiinkin hyvin hyväksiluettua monia kursseja Jenkeistä niin opiskelimme kuitenkin alunperin kaksi vuotta pääasiassa markkinointia joten tehtävää riitti vielä muiden kauppatieteiden saralla. Valmistuimme kummatkin kandeiksi hyvillä tuloksilla ja saavutimme kummatkin 1st class honours tason, joka tarkoittaa sitä, että arvosanat ovat A- - A+ kategoriassa. Nauroimme Delin kanssa sille, että tähän sitä on tultu vaikka ensin Delin tavatessani hän otti kursseja pianonsoitossa ne feilaten ja koskaan pianon soittoa oppimatta. #ukkonooa

Koko tämä neljä vuotta on ainakin osoittanut minulle sen, että ihmiset pystyy ihan älyttömiin muutoksiin ja kasvuun oikeassa ympäristössä, seurassa ja planeettojen ollessa juuri ideaalissa asennossa. Itse esimerkiksi vedin lukion läpi puolilla valoilla vaikka kykyä olisi ollut paljon muuhunkin. Sairaus, masennus ja muut omaa särmää heikentävät tekijät olivat omassa elämässä liian suuria päästäkseni kukoistamaan. Delillä on myös ollut vaikeuksia nuoruudessa joiden takia yhden fiksuimmista oppilaista elämä olisi voinut mennä ihan eri suuntaan kuin mitä oli tarkoitus. Siksi painotankin esimerkiksi lukio-opiskelijoiden ymmärrystä sitä kohtaan, että lukio ei määrittele kenenkään elämää ja kaistaa voi vaihtaa milloin vaan. Keskiviikkona juhlitut kandiaiset oli minulle yksi elämäni merkityksellisimmistä päivistä sillä koin, että vihdoin olin tavoittanut täyden potentiaalini ja osoitin itselleni, että olen paljon vahvempi kuin mitä uskoinkaan. Omaa aivokapasiteettia en ole koskaan epäillyt, mutta usko omaan kykyyn selviytyä masennuksesta ja jaksamista painaa siitä huolimatta oli kieltämättä välillä aika heikolla tolalla. 

​Niin kuin mainitsin aikaisemmin, joskus muutokseen tai kukoistamiseen tarvitaan oikeat puitteet, ihmiset, ja tietenkin se oma motivaatio. Ollaan Delin kanssa todettu, että me ollaan toisillemme juuri sitä mitä me tarvitsemme. Haastamme toisiamme, kyseenalaistamme kerrotun, ja kannustamme parempaan. Kun me opiskelemme tai teemme töitä yhdessä niin volyymit on kaakossa, tunteet pinnassa, ja tämä sopii meille. Tulokset puhuvat ainakin sen puolesta! En välttämättä suosittele oman puolison kanssa opiskelua tai työn tekoa, sillä kaikille se ei sovi. Jos näin kuitenkin haluaa toimia, niin on tärkeää pitää oma parisuhde siitä erillään. Esimerkiksi jos toiselle antaa feedbackiä niin sitä ei voi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Toki omalle puolisolle sanoo asiat varmaan paljon suoremmin kuin sitä sanoisi normaalille työkaverille, joten joskus anteeksipyynnötkin on paikallaan. Onnistumisen hetkellä on parasta se, että sen saa jakaa oman puolison kanssa!

Love, Elina

Tämän hetkinen julkinen keskustelu pääsykokeista, niiden tarpeellisuudesta ja mahdollisista muutoksista on saanut minussa aikaan innostuksen kirjoittaa toisenlaisista mahdollisuuksista ja siitä möröstä; maksullisesta koulutuksesta. Koska en ole ekspertti tavallisiin korkeakouluihin hakemisessa, en aio ottaa kantaa siihen toimiiko pääsykokeet vai ylioppilaskirjoitukset parhaimpana ennusteena opinnoissa menestymiseen. Sen sijaan haluan kirjoittaa omasta motivaatiosta, uusista mahdollisuuksista ja ratkaisuista niille, joille tavallinen yliopisto tai ammattikorkeakoulu ei tunnu oikealta. Viimeiset kaksi vuotta minun koulutukseni on ollut maksullista, enkä silti koe itseäni kakkosluokan kansalaiseksi muihin korkeakoulutettuihin verrattuna. Jos mediassa ja palstoilla (useimmiten anonyymina) käytyyn keskusteluun olisi luottaminen niin sellaiseksi minun tulisi itseni kokea. Kumma juttu, mutta yksikään sinne suuntaan viittaava kommentti ei ole minua hätkäyttänyt, sillä tiedän, että suurin osa näiden kommentien latojista ei ole itse opiskellut yksityisessä ohjelmassa Suomessa ja täten he eivät tiedä hölkäsen pöläystä siitä mitä niiden ovien takana tapahtuu ja minkälaisia ihmisiä sieltä löytyy. Totuushan on se, että opiskelukaverini ovat ihan normaaleja ihmisiä, ei öljysheikkien lellittyjä kakaroita, joilla ei ole tarpeeksi aivokapasiteettia opinnoissa pärjäämiseen. Syitä yksityiseen opinahjoon hakeutumiseen on yhtä monta kuin ympärilläni istuvaa opiskelijaa. Kuka ei koskaan halunnut tavalliseen yliopistoon, kuka päätti ensimmäisen hakukierroksen ja pääsykokeiden jälkeen, että ei halua viettää välivuosia, kuka haluaa opiskella englannin kielellä ja rakentaa uraa ulkomailla, kuka päätyi sinne jonkun toisen opinahjon tai alan sulkiessa ovensa suoraan nokan edestä, kuka halusi nopeasti opintoihin kiinni ja jättää puolen vuoden pänttäämisen väliin vain sisäänpääsemiseksi jollekkin muulle. Mitä meitä kaikkia sitten yhdistää? Halu opiskella ja kehittyä, kansainvälisyys, yrittäjähenkisyys, korkea motivaatio, halu olla osa jotain uutta, ja innovatiivisuus. Sen sijaan, että putkinäköisesti näimme vain yhden ainoan ja oikean paikan opiskella, me näimme mahdollisuuden toimia innovoijina ja varhaisina omaksujina. Uhkan sijasta näimme mahdollisuuden. And trust me, it paid off!

Olen opiskellut puolitoista vuotta yksityisessä kauppakorkeakoulussa, Helbusissa, ja tämän kevään ja kesän brittiläisen yliopiston alla Helbusin tiloissa. Nämä kaksi vuotta ovat menneet kuin siivillä, mutta samaan aikaan ne ovat olleet hyvin rankkoja. Jos joku astelee Helbusin ovista sisään kuvitellen, että homma on jo lukukausimaksujen takia hoidettu niin hyvin pian sieltä tulee tipahtamaan alas. Siinä missä osa opiskelijoista viettää ensimmäisen vuoden haalaribileissä alkoholijuoma kädessä, niin Helbusin opiskelijat ovat vetäneet sen vuoden hiki hatussa ison osan kandidaatin tutkinnostaan englannin kielellä. Omalta vuosikurssilta ne jotka kuvittelit homman olevan helppoa jättivät leikin kesken jo ennen ensimmäistä joulua. Jäljelle jäi kasa motivoituneita, älykkäitä, sanavalmiita, ahkeria, rohkeita, ja sosiaalisia opiskelijoita. Tällaisen porukan kanssa on ollut ilo tehdä töitä myös heinäkuussakin. Koen tämän parivuotisen jälkeen lähteväni eteenpäin samoilla tiedoilla ja taidoilla kuin tavallisessa suomalaisessakin yliopistossa opiskelleet kauppatieteiden kandidaatit, mutta myös saaneeni laajan kansainvälisen verkoston, täyden valmiuden rakentaa uraa ulkomailla, sekä samanhenkisen ystäväpiirin. Tämä reitti on ollut ehdottomasti paras vaihtoehto minulle ja jos (kun) tulevaisuudessa päädyn hakemaan maisteriohjelmiin, tiedän, että ovia on avoinna niin suomalaisissa yliopistoissa kuin myös yliopistoissa ympäri maailman.

Luettuani kommentit Helsingin Sanomien artikkelin Helbusista ja muista yksityisistä kauppakorkeakouluista alla en voinut olla pohtimatta, että jos näiden koulujen opiskelijat todella ovat niin mitättömiä mitä muutama kommentoija väittää niin miksi kukaan kokee edes tarpeelliseksi jättää kommenttia aiheeseen liittyen. Koen, että monen kommentoijan kohdalla asiaan liittyy pelkoa yksityisten yliopistojen yleistymisestä ja oman aseman heikkenemisestä. Yksi kommentoija sanoo tämän myös ääneen ja tuo esille pelokkuutta varakkaiden omista pienistä piireistä, elitismistä, ja vähävaraisten heikkenevästä mahdollisuudesta opiskella ja menestyä. Tämä kommentti kiteyttää juuri sen miksi yksityisestä koulutuksesta pitää puhua enemmän ja yhä useamman maksullisen koulutuksen läpikäyneen tulisi puhua avoimesti siitä mitä siellä oikeasti tapahtuu. Kyllä, hyvin iso osa yksityistä käyvistä opiskelijoista tulee yrittäjäperheistä, mutta miksikään pieneksi eliitiksi en tätä kööriä koskaan kutsuisi. En voi tarpeeksi painottaa sitä, että edelleen opiskelukaverini ovat ihan normaaleja nuoria, jotka miettivät opintolainan ottoa, suunnittelevat tulevaa ja haluavat tulla tunnustetuiksi omasta panoksestaan. Minun mielestä tavallisia suomalaisia yliopistoja ja yksityisiä yliopistoja on turha vertailla keskenään. Uudet mahdollisuudet eivät sulje pois tuttuja ja turvallisia. Samat mahdollisuudet opiskella julkisissa yliopistoissa säilyvät, mutta uusia vaihtoehtoja alkaa vihdoin myös tässäkin takapajulassa (huom. huumori:D) ilmestyä. Kaikkea uutta vastaan ei aina tarvitse taistella, vaikka suomalaisina olemmekin aika tunnettuja siitä. Mitä kävi takseille Suomessa kun Uber pisti pelin uusiksi? Hinnat halpenivat, asiakaspalveluun kiinnitettiin paremmin huomiota ja buukkausta tehtiin sujuvammaksi esimerkiksi applikaatioiden avulla. Minä näen kilpailun vain hyvänä asiana, sillä se haastaa vanhat mallit ja toimintatavat ja tekee tietä innovaatioille. En väitä, että kaikki yksityisissä korkeakouluissa on täydellistä, mutta harvoinpa mikään uusi on. Uutuuden sijaan keskittyisin seuraamaan mitä näissä opinahjossa kehitetään joka päivä, miten eri ohjelmia parannetaan, miten opiskelijoita motivoidaan, miten kansainvälistä verkostoa rakennetaan ja ennen kaikkea, miten vanhoja toimintamalleja haastetaan. Itse näin tämän silmieni edessä joka ikinen päivä ja ihailin sitä miten opiskelijalähtöisesti koko alaa kehitettiin. Haluttiin sitä tai ei, niin yksityinen koulutus tulee yleistymään ja se tulee viemään eteenpäin ja mullistamaan tämän scenen. Olen ylpeästi innovaation puolella.

Love, Elina